Modernien kansallisvaltioiden ja niiden vähemmistöjen välinen suhde on usein jännitteinen. Enemmistövaltiot suosivat tietoisesti hallitsevia ryhmiä lähes kaikilla poliittisen ja sosiaalisen elämän osa-alueilla, kun taas vähemmistöt kohtaavat usein järjestelmällisiä haasteita.

Nämä haasteet eivät rajoitu vain yhtäläisten oikeuksien ja edustuksen saavuttamiseen, vaan myös kamppailuun sosiaalisesta hyväksynnästä, arvokkuudesta ja täysimääräisestä kansalaisuudesta.

Tämä dynamiikka on erityisen näkyvää Intiassa, erityisesti muslimiväestön kohtelussa terrori-iskujen jälkeen.

Valitettavasti huhtikuussa tapahtunut Pahalgamin terrori-isku paljasti jälleen kerran intialaisuuden haurauden ja kyseenalaistetun kuulumisen tunteen. Iskussa kuoli 26 ihmistä, joista kaikki paitsi yksi olivat hinduturisteja, mikä nostatti laajaa julkista vihaa ympäri Intiaa.

Sen sijaan, että maa olisi yhdistynyt surussa, se jakautui jälleen kerran yhteisöllisten linjojen perusteella. Jo muutamassa tunnissa muslimikansalaiset, erityisesti Kashmirista kotoisin olevat, joutuivat epäilysten, uhkausten ja jopa väkivallan kohteeksi. Intian muslimeja pakotettiin todistamaan uskollisuutensa valtiolle ja hinduenemmistölle, joka vaati kostoa.

Syvempi tarkoitus

Valtion toistuva taipumus asettaa muslimit epäilyksen alaisiksi terrori-iskujen jälkeen ei ole uusi ilmiö. Esimerkiksi vuoden 2006 Mumbain junapommi-iskujen jälkeen epäilty Wahid Sheikh pidätettiin yhdessä viiden muun kanssa, mutta hänet vapautettiin kaikista syytteistä kymmenen vuoden oikeudenkäyntien ja traumojen jälkeen. Tällaiset tapaukset osoittavat, kuinka epäilyksestä voi tulla järjestelmällistä, ja sillä voi olla pitkäkestoisia henkilökohtaisia ja poliittisia seurauksia.

Tämä epäluottamuksen ilmapiiri Intian muslimeja kohtaan, erityisesti joidenkin oikeistolaisten ryhmien ajamana, paljastaa enemmän kuin pelkän ennakkoluulon. Tämän kaavan taustalla on syvempi tarkoitus heikentää heidän kuulumisen tunnettaan ja vähentää heidän luottamustaan siihen, että he ovat perustuslaillisesti taattuja tasa-arvoisia kansalaisia.

Tämä yhteiskunnan ja valtion asettama performatiivinen vaatimus osoittaa syvälle juurtuneen ongelman: enemmistönäkemyksen nationalismista, joka yhdistää intialaisuuden lähes yksinomaan hindulaisuuteen ja asettaa muslimit jatkuvasti 'toisiksi'.

Nämä kysymykset resonoivat yhä tänä päivänä Pahalgamin iskun jälkeen, muokaten ideologista suuntautumista, kiihdyttäen poliittista mobilisaatiota ja kiristäen jo ennestään hauraita yhteiskunnallisia suhteita hindujen ja muslimien välillä Intiassa.

Kuten aiemminkin, tällaiset traagiset tapahtumat eivät ole vain surun ja kansallisen yhtenäisyyden hetkiä, vaan myös uusia epäilyksen, syntipukkien etsimisen ja muslimivähemmistöön kohdistuvan väkivallan kierroksia. Vuonna 2006 yhdeksän muslimisyytettyä vapautettiin Malegaonin pommi-iskuista, kun erikoistuomioistuin totesi heidän olleen 'syntipukkeja' terrorisminvastaisen yksikön käsissä.

Nyt, vuosia myöhemmin, samanlainen kaava kostoväkivallasta ja väärin kohdistetuista syytöksistä on noussut esiin, ja jännitteet ovat leimahtaneet eri puolilla Intiaa. Uttar Pradeshissa nuori muslimiravintolatyöntekijä ammuttiin kuoliaaksi henkilöiden toimesta, jotka väittivät kuuluvansa hindunationalistiseen ryhmään. Tekijät julkaisivat videon, jossa he ylistivät tekoaan kostona Pahalgamin uhreille ja vannoivat tappavansa '2 600 ihmistä 26:n puolesta'.

Poliisi kuitenkin sivuutti tapauksen ideologiset motiivit ja kuvasi sitä ruokaan liittyväksi riidaksi.

Fyysisen väkivallan ja uhkailun lisäksi muslimit kohtaavat myös syrjintää peruspalveluissa. Länsi-Bengalissa raskaana olevalta musliminaiselta evättiin hoito hindulääkärin toimesta.

Kovaa linjaa ajavat hinduoikeistoryhmät ovat vaatineet muslimien boikottia, mikä vahvistaa muslimien pelkoa marginalisaatiosta ja heidän kuulumisen tunteensa menettämisestä samalla, kun väkivaltaiset joukot pääsevät valloilleen.

Vaikka tämä muslimien epäilemisen trendi ei ole mitään uutta, viimeisen vuosikymmenen aikana, erityisesti vuodesta 2014 lähtien, jolloin hindunationalistinen Bharatiya Janata Party (BJP) nousi valtaan, muslimivähemmistöön kohdistuvan väkivallan määrä, raakuus ja laajuus ovat lisääntyneet huolestuttavasti.

Katuväkivaltaa on ruokkinut julkinen keskustelu, ja sosiaalisessa mediassa on levinnyt hashtageja, jotka vaativat muslimien boikottia, sekä manipuloituja videoita, jotka maalaavat muslimit uhkaksi.

Valtamedia

Useat intialaisen mediat, kuten päivittäiset prime time -keskustelut, ovat olleet keskeisessä roolissa jakavan retoriikan vahvistamisessa ja kulttuurin luomisessa, jossa muslimeilta odotetaan kansallismielisyyden todistamista äänekkäämmin kuin miltään muulta ryhmältä. Tämä vihamielisyyden ilmapiiri on saanut tukea myös perinteisen median ulkopuolelta, kun esimerkiksi väkivaltaa muslimiväestöä vastaan ylistäviä ääniraitoja on levitetty laajasti.

Washingtonissa toimivan ajatushautomon India Hate Labin mukaan muslimivastaiset vihapuheet ovat lisääntyneet Pahalgamin iskun jälkeen, ja yhteensä 64 tapauksesta on raportoitu.

Tämä väkivallan ja epäilyksen kierre on erityisen vaarallinen, koska se saa tukea valtion koneistolta. Poliittiset johtajat reagoivat usein terrori-iskuihin joko epäsuorilla viittauksilla tai suorilla vihjauksilla, jotka yhdistävät muslimit ääriliikkeisiin ja vahvistavat vaarallisia stereotypioita. Useissa pääministeri Narendra Modin BJP:n hallitsemissa osavaltioissa paikallisviranomaiset ovat käyttäneet kriisiä hyväkseen kohdistamalla toimia niin sanottuihin 'laittomasti maassa oleviin bangladeshilaisiin' ja rohingya-muslimivähemmistöihin.

Jopa termejä kuten 'pakistanilainen' käytetään arkipäiväisessä keskustelussa loukkauksina, joilla pyritään kyseenalaistamaan intialaisten muslimien kuuluminen. Tämä vaarallinen intialaisten muslimien rinnastaminen ulkopuolisiin ‘vihollisiin’ on juurtunut syvälle ja muokannut tapaa, jolla kansalaisuutta ylipäänsä hahmotetaan maassa.

Hauras kansalaisuus

Intian poliittinen historia osoittaa, että muslimien kokemus kansalaisuudesta on muotoutunut marginalisaation kautta, joka syvenee kansallisten kriisien aikana. Tällaisina aikoina raja kansalaisen ja epäillyn välillä piirretään uudelleen hallitsevien narratiivien toimesta, ja muslimeilta vaaditaan jatkuvasti isänmaallisuuden todistamista.

Tämä suuntaus heijastaa laajempaa ahdistusta Intian kansallisessa mielikuvituksessa, jossa lojaalius ymmärretään, muovataan ja ilmaistaan usein enemmistön näkökulmasta. Tämä tekee kansalaisuudesta ehdollista ja kuulumisesta haurasta.

Kriisiaikoina Intian valtio on usein käyttänyt kuulumisen hierarkiaa, jossa sisällyttämisen ja poissulkemisen kysymykset muovaavat valtion puhetapoja ja käytäntöjä. Vaikka sisällyttäminen osana valtion muodostamista on itsessään väkivaltaista, juuri ehdollinen sisällyttäminen tekee siitä vieläkin julmempaa, kun 'toisilta' kielletään heidän oikeutettu paikkansa kansakunnassa.

Pahalgamin iskut ja niiden jälkeen seuranneet tapahtumat esittävät muslimit jälleen kerran ei kanssauhreina tai surevina kansalaisina seisomassa solidaarisina muiden rinnalla, vaan mahdollisina sympatisaattoreina tai epäiltyinä. Tuomitsemisen taakka sysätään suhteettomasti muslimien harteille – heidän odotetaan olevan äänekkäitä, näkyviä ja ennen kaikkea performatiivisia.

Jos Intia haluaa pysyä aidosti demokraattisena ja sekulaarina tasavaltana, sen on kohdattava enemmistöajattelun impulssit, jotka tekevät muslimien kansalaisuudesta ehdollista. Pahalgamin kaltaisen tragedian tulisi olla hetki kansalliselle solidaarisuudelle, ei syntipukkien etsimiselle. On aika lopettaa vaatimusten esittäminen muslimeita kohtaan todistamaan rakkautensa maalle, joka on jo heidän omansa.