Kesäkuun 13. päivänä Israel käynnisti laajamittaisen sotilaallisen iskun syvälle Iranin alueelle, kohdistuen väitettyihin ydin- ja sotilaskohteisiin. Israelin viralliset lausunnot kuvasivat operaation välttämättömäksi ennaltaehkäiseväksi toimenpiteeksi Iranin ydinohjelman pysäyttämiseksi.

Laajempi kuva, erityisesti ajoitus ja välittömät seuraukset, viittaavat kuitenkin siihen, että taustalla saattaa olla jotain muuta: tietoinen pyrkimys siirtää maailman huomio pois Gazan humanitaarisesta kriisistä.

Tämä ei ole pelkkää spekulaatiota, vaan perustuu alueelliseen kontekstiin, diplomaattisiin trendeihin ja Israelin omaan strategiseen toimintamalliin.

Kun kansainvälinen paine Israelin Gazan sotaa kohtaan – joka on jatkunut jo 18 kuukautta – kasvaa, isku Iraniin vaikuttaa enemmänkin harhautukselta, jolla pyritään muuttamaan globaalia keskustelua.

Gazan sota on ajanut Israelin yhteen modernin historiansa vakavimmista legitimiteettikriiseistä.

Sodan vaikutukset palestiinalaisiin siviileihin ovat käyneet mahdottomiksi sivuuttaa. Sairaaloita on pommitettu, apu on estetty ja kokonaisia naapurustoja on tuhottu.

Kansainväliset oikeuslaitokset – kuten Kansainvälinen tuomioistuin ja Kansainvälinen rikostuomioistuin – ovat ryhtyneet ennennäkemättömiin toimiin. Israelin johtajat saattavat kohdata pidätysmääräyksiä.

Samaan aikaan Palestiinaa tukevat mielenosoitukset ovat levinneet yliopistokampuksille, kaupunkien aukioille ja diplomaattisille areenoille ympäri maailmaa.

Juuri tässä kasvavan kansainvälisen eristyksen ilmapiirissä kesäkuun 13. päivän isku tapahtui.

Erityisesti ajoitus osui yhteen kuudennen Iranin ja Yhdysvaltojen välisten ydinkeskustelukierroksen kanssa, joita isännöi Oman.

Jos nämä neuvottelut olisivat onnistuneet, ne olisivat voineet vähentää alueellisia jännitteitä ja johtaa paluuseen vuoden 2015 ydinasesopimuksen puitteisiin.

Israelille tämä diplomaattinen avautuminen oli uhka: mahdollisuus, että Iran saavuttaisi jonkinasteisen normalisoinnin länsimaiden, erityisesti Yhdysvaltojen, kanssa aikana, jolloin Tel Aviv itse kohtaa kasvavaa tuomitsemista, mukaan lukien perinteisesti liittolaisina pidetyiltä länsimailta, kuten Kanadalta, Ranskalta ja Iso-Britannialta.

Sotilaallisen eskalaation myötä Israel ei ainoastaan häirinnyt diplomaattisia kanavia, vaan varmisti myös, että otsikot – jotka olivat viime aikoina keskittyneet Rafahin tai Deir al-Balahin tragediaan – siirtyivät nyt Iranin sodan uhkaan.

Maailman huomio siirtyi yhdessä yössä Gazan piirityksestä uuteen Israelin ja Iranin väliseen konfliktiin. Tämä muutos ei ollut sattumaa – se oli tarkoituksellista.

Kansainvälinen media alkoi yhtäkkiä kehystää Israelia jälleen valtiona, joka on eksistentiaalisen uhan alla ja taistelee vihamielistä, ydinasetta tavoittelevaa alueellista valtaa vastaan.

Tämä on narratiivi, jota Israelin viranomaiset ovat viljelleet vuosia, ja se palvelee ilmeistä tarkoitusta: se antaa Israelille moraalisen ja strategisen legitimiteetin, erityisesti lännessä, esittämällä se niin sanottua Iranin aggressiota vastaan taistelevana muurina.

Katkeria totuuksia

Pääministeri Benjamin Netanjahulle isku tarjosi myös selkeitä kotimaisia hyötyjä.

Hänen hallituksensa on kohdannut kasvavaa tyytymättömyyttä, erityisesti Gazassa yhä pidätettyjen panttivankien perheiltä sekä reserviläisiltä ja tietyiltä Israelin turvallisuuslaitoksen osilta.

Netanjahu, joka johtaa Israelin historian oikeistolaisinta hallitusta, vältti täpärästi opposition esittämän lakiesityksen Knessetin hajottamisesta.

Keskellä syytöksiä sotilaallisista ylilyönneistä ja diplomaattisesta epäonnistumisesta, korkean profiilin isku Iraniin antoi hänelle mahdollisuuden projisoida voimaa ja strategista selkeyttä – kääntäen kansallista keskustelua turvallisuuteen vastuullisuuden sijaan.

Jännitteet Israelin ja Iranin välillä eivät ole uusia. Israel on pitkään pitänyt Iranin ydin- ja ohjuskykyjä suorana ja olemassaoloaan uhkaavana vaarana.

Se on toistuvasti ryhtynyt salaisiin ja avoimiin toimiin sabotoidakseen Iranin ydinrakenteita, ja se on myös surmannut lukuisia ydintutkijoita Iranin maaperällä.

Nämä toimet ovat kuitenkin historiallisesti olleet tarkkaan harkittuja ja rajattuja. Viimeisin hyökkäys oli kuitenkin massiivinen, verrattavissa Saddamin Husseinin vuonna 1980 käynnistämään laajamittaiseen hyökkäykseen, joka johti kahdeksan vuotta kestäneeseen sotaan ja lähes miljoonaan uhriin.

Hyökkäys tapahtui myös erittäin merkittävällä poliittisella hetkellä.

Ilman kiistatonta näyttöä Iranin välittömästä ydinaseohjelman läpimurrosta – IAEA:n hallintoneuvosto toteaa vain, että kyseessä saattoi olla sotilaallinen ydinohjelma, joka päättyi vuonna 2003 – näin dramaattisen eskalaation perustelut ovat vähintäänkin kyseenalaisia.

Se, mikä ei ole epäselvää, on se, että ajoitus palveli Israelin poliittisia tarpeita enemmän kuin sen välittömiä turvallisuustarpeita.

Se palautti Israelin narratiivin keskiöön. Se kylvi eripuraa kansainvälisten toimijoiden keskuudessa. Ja se osti Tel Aviville aikaa ja poliittista tilaa, kun maailman raivo Gazasta saavutti huippunsa.

Ajatus sotilaallisen toiminnan käyttämisestä julkisen keskustelun muuttamiseen tai diplomaattisen paineen välttämiseen ei ole uusi. Israel on käyttänyt tätä taktiikkaa aiemminkin.

Vuoden 1981 Irakin Osirakin reaktorin pommitus, vuoden 2007 isku Syyriassa ja iranilaisten tiedemiesten kohdennetut surmat viimeisen vuosikymmenen aikana heijastavat samaa logiikkaa: toiminta viestinä.

Tällä kertaa viesti ei kuitenkaan ollut vain Teheranille – se oli Washingtonille, Brysselille ja muualle: ”Huomioikaa meidät puolustajina, ei rikkomusten tekijöinä.”

Sodan hinta

Tällaisilla taktiikoilla on kuitenkin korkea hinta. Teheran on vannonut kostoa, ja alueella on nyt riski ajautua laajempaan konfliktiin, johon ovat osallisina muut alueelliset valtiolliset ja ei-valtiolliset toimijat sekä jopa Yhdysvaltojen intressit Persianlahdella – kuten osoitti äkillinen ei-välttämättömän henkilöstön vetäminen pois Yhdysvaltojen ulkomaanedustustoista.

Diplomaattiset seuraukset voivat olla vakavia.

Samaan aikaan verenvuodatus jatkuu Gazassa, eikä harhautus – vaikka se olisikin hetkellisesti tehokas – poista kansainvälisen yhteisön muistia siitä, mitä siellä on tapahtunut.

On tärkeää huomata, että globaali etelä ei niele tätä narratiivin muutosta niin helposti.

Monet Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian maat sekä viime aikoina jotkut länsimaat ovat avoimesti tuominneet Israelin toimet Gazassa ja kyseenalaistavat yhä äänekkäämmin Iranin iskun motiivit.

On kasvavaa tietoisuutta siitä, että sotilaallista eskalaatiota käytetään paitsi pelotteena myös harhautuksena.

Lyhyellä aikavälillä Israel saattaa onnistua narratiivin uudelleenmuotoilussa. Mutta pitkällä aikavälillä nämä taktiikat uhkaavat syventää sen eristystä ja vahvistaa käsitystä kyynisyydestä sen strategisessa toiminnassa.

Vakava tilinteko Gazan humanitaarisesta kriisistä, aito sitoutuminen tulitaukoehdotuksiin ja siviilejä vastaan suunnattujen rankaisutoimien lopettaminen tekisivät enemmän Israelin kansainvälisen aseman palauttamiseksi kuin mikään ohjusisku voi saavuttaa.

Kysymys kuuluu nyt, antaako kansainvälinen yhteisö harhauttaa itseään.

Vai keskittääkö se huomionsa sinne, minne se kuuluu: Gazan sodan lopettamiseen, vastuullisuuden käsittelemiseen sodan aikana tehdyistä sotarikoksista ja lopulta tämän jatkuvan konfliktin poliittisten juurien kohtaamiseen.