Herään joka aamu ylläni kiertelevien droonien ääneen ja mietin, onko tämä se päivä, jolloin nimeni lisätään Gazassa surmattujen palestiinalaistoimittajien kasvavalle listalle.

Yli 245 kollegaani on murhattu lokakuusta 2023 lähtien. Jotkut ammuttiin, vaikka heillä oli päällään lehdistöliivit. Toiset murskautuivat kotiensa raunioiden alle perheidensä kanssa. Tunsin monet heistä. He eivät olleet vain tilastoja, vaan ystäviäni, jotka uskoivat samaan pyhään tehtävään: näyttää maailmalle, mitä täällä tapahtuu.

Lähin ystäväni, jonka menetin, oli toimittaja Ismail Abu Hatab. Tapasimme usein Café Al-Baqassa— juuri siellä, missä hän myöhemmin sai surmansa. Nauroimme siellä, unelmoimme tulevaisuudesta, joka nyt tuntuu mahdottomalta. Vain kaksi viikkoa ennen hänen murhaansa haastattelin häntä hänen näyttelystään Between Heaven and Earth, jossa hän esitteli maailmalle tuhoutuneen Gazan palasia Los Angelesissa teltassa järjestetyssä näyttelyssä.

Kun kuulin hänen kuolemastaan, minulta loppuivat sanat. En pystynyt edes itkemään. Sen sijaan tunsin valtavaa tyhjyyttä, aivan kuin osa minusta olisi haudattu hänen kanssaan.

Tänään, kun kirjoitan näitä sanoja, toimitukset ympäri maailmaa tekevät jotain ennennäkemätöntä. Lähes 200 mediaa 50 maasta on pimentänyt etusivunsa, verkkosivunsa ja lähetyksensä osoittaakseen solidaarisuutta meille, vaatiakseen toimittajien tappamisen lopettamista Gazassa ja kansainvälisen median pääsyä alueelle.

Toimittajat ilman rajoja, Avaaz ja Kansainvälinen toimittajaliitto (IFJ) koordinoivat tämän globaalin toimituksien protestin, joka on ensimmäinen laatuaan.

Hetken ajan ammattimme puhuu yhdellä äänellä sanoen: jo riittää.

Viesti on selkeä, kuten RSF:n johtaja totesi: tämä ei ole vain sota Gazaa vastaan—tämä on sota journalismia vastaan. Mutta täällä, missä istun Israelin pommitusten alla, en voi olla näkemättä tätä solidaarisuutta vain ohimenevänä ilmiönä. Mustat etusivut ja bannerit voivat kestää päivän; sota ja kollegoideni tappaminen eivät koskaan lakkaa.

Gazassa journalismista on tullut kuolemantuomio. Israel on tietoisesti toteuttanut politiikkaa, jonka tarkoituksena on vaientaa palestiinalaistoimittajat ja varmistaa, että maailma näkee vain Israelin version tapahtumista.

Viimeisin verilöyly tapahtui Nasserin sairaalassa 25. elokuuta, kun Israelin joukot iskivät paikkaan, jonka he tiesivät olevan toimittajien mediakeskus.

Ensin tuli ensimmäinen isku, sitten toinen, niin sanottu ”kaksoisisku”, joka tappoi ne, jotka ryntäsivät suojaan tai auttamaan haavoittuneita. Kuolleiden joukossa olivat Reutersin valokuvaaja Hussam Al-Masri, itsenäinen valokuvaaja Mariam Abu Daqqa ja Al Jazeeran Mohamed Salama.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, eikä se tule olemaan viimeinen.

Kahden vuoden sodan aikana nimiä on tullut liikaa laskettavaksi: Aya Khodoura, Ahmed Al-Louh, Anas Al-Sharif ja sadat muut. Jokaisella oli kamera tai muistikirja, ei asetta. Jokainen kertoi tarinan, jonka Israel halusi haudata.

Vaiennetut reaktiot ja kaksoisstandardit

Kun palestiinalaistoimittaja kuolee, kansainväliset järjestöt julkaisevat lausuntoja, mutta sitten seuraa hiljaisuus.

Reutersin reaktio omaan työntekijäänsä Hussam Al-Masriin tappamiseen oli sydäntäsärkevän vaisu; he ilmaisivat järkytyksensä, mutta eivät vaatineet tekijöitä vastuuseen.

Vertaa tätä Ukrainaan, jossa toimittajien kuten Viktoria Roshchynan ja Tatiana Koliukin kuolemat johtivat kansainvälisiin tutkimuksiin, näkyvään uutisointiin länsimaisessa mediassa ja kiireellisiin oikeuden vaatimuksiin.

Ero on räikeä. Näyttää siltä, että länsimainen veri painaa enemmän. Kuolemamme Gazassa katoavat takasivuille. Ukrainassa jokainen tappo kaikuu parlamenteissa, toimituksissa ja ihmisoikeustuomioistuimissa. Tunnemme itsemme hylätyiksi, aivan kuin kukaan ei välittäisi kärsimyksestämme.

Israel väittää, että jokainen tapettu palestiinalaistoimittaja oli ”taistelija”. He väittivät samaa, kun he murhasivat Al Jazeeran Shireen Abu Aklehin vuonna 2022, vaikka koko maailma näki hänen olevan selvästi merkitty median jäseneksi. Logiikka on yksinkertainen: poista legitimiteettimme, ja poistat totuuden, jota raportoimme.

Tämän kansanmurhan kestettyä lähes kaksi vuotta, Israel estää edelleen ulkomaista mediaa pääsemästä Gazaan. Se jättää vain meidät, palestiinalaistoimittajat, todistamaan, ja sitten meidät tapetaan. Toimittajan tappaminen on todistuksen tappamista.

Totuuden kertominen

Työskentelen edelleen tässä ammatissa, en siksi, että tuntisin oloni turvalliseksi—en koskaan tunne—vaan siksi, että totuus on kerrottava.

Ehkä huomenna en ole enää elossa. Ehkä tämä teksti on viimeiseni. Mutta hiljaisuus merkitsisi oman häviöni hyväksymistä.

Kollegani kuolivat estääkseen kertomuksemme katoamisen; olen heille velkaa jatkaa kirjoittamista, kuvaamista ja puhumista.

Jos Israelin armeija on ”maailman eettisin”, minä kysyn, miksi se pelkää toimittajia niin paljon? Miksi se ei avaa Gazaa kansainväliselle medialle, jos heillä ei ole mitään salattavaa? Sen sijaan meitä jahdataan joka päivä, aivan kuin todistaminen olisi se kaikista vaarallisin ase.

Tänään maailman sanomalehdet pimenivät. Mutta huomenna kysymys kuuluu: ryhtyykö maailma toimiin palestiinalaistoimittajien tappamisen lopettamiseksi, vai katoaako tämä solidaarisuus hiljaisuuteen kuten niin monta kertaa aiemminkin?

Ilman meitä, kuka dokumentoi nälänhädän, sotarikokset, kansanmurhan? Ilman meitä, kuka puhuu niiden puolesta, jotka ovat jo haudattu Gazan raunioihin? Journalismi on ihmiskunnan tapa muistaa. Jos kaikki Gazan toimittajat tapetaan, se ei ole vain meidän äänemme joka kuolee, vaan myös historia itse.