ISTANBUL – Dhul Hijjah on jatkunut nyt jo muutaman päivän - se on islamilaisen kuukalenterin viimeinen kuukausi, joka sisältää kymmenen pyhintä päivää muslimeille ympäri maailmaa. Yli miljoona pyhiinvaeltajaa on jo saapunut Saudi-Arabiaan suorittamaan Hajjia, ainutkertaista pyhiinvaellusta Mekan pyhään kaupunkiin. Tänä vuonna, alhamdulillah (kiitos Jumalalle), olen yksi heistä.

Lähes 33-vuotiaana—ikä, jolla on merkitystä islamilaisessa perinteessä, sillä sen uskotaan olevan Paratiisin asukkaiden ikä—pakkaan laukkujani Istanbulissa tunteiden myrskyn vallassa. Tätä matkaa pidetään usein sellaisena, jonka monet tekevät vasta myöhemmällä iällä. Tunnen itseni kunnioitetuksi, kiitolliseksi ja, rehellisesti sanottuna, hieman hämmentyneeksi.

Koen pientä jännitystä tietäessäni, että tulen kävelemään yhdessä muslimien kanssa maailman joka kolkasta. Rukoilemme yhdessä, olkapää olkapäätä vasten, kielestä ja kulttuurista riippumatta, yhdistyneinä rakkaudessamme Jumalaa kohtaan. Mutta mukana on myös epävarmuutta. Onnistunko tekemään oikeutta näin pyhälle matkalle?

Hajj ei ole vain rituaali. Se on muutos.

Se muistuttaa meitä syvemmästä tarkoituksestamme: miksi olemme täällä ja mihin olemme palaamassa. Se on syvästi henkilökohtaista, mutta samalla täysin yhteisöllistä. Tavallaan se on Jumalan kutsu muistaa, että emme koskaan olleet tarkoitettu kulkemaan tätä elämää yksin.

Jokaisella askeleella—fyysisellä, henkisellä ja emotionaalisella tasolla—Hajj opettaa meille, että olemme kokonaisia olentoja, tarkoitettu palvomaan paitsi sydämillämme, mutta myös kehoillamme ja yhteisössä.

Lähtöäni valmistellessa olen yrittänyt valmistautua kerroksittain: opiskelemalla jokaisen rituaalin logistiikkaa, pohtimalla niiden merkityksiä ja miettimällä niihin sisältyvää syvällistä symboliikkaa. Ihmisenä, joka on aina ollut ylpeä ahkeruudestaan opiskelijana, haluan tehdä kaiken “oikein”—mutta tällä kertaa kyse ei ole arvosanoista. Kyse on vilpittömyydestä.

Näiden pohdintojen kautta toivon voivani viedä teidät mukaani, olittepa sitten suorittaneet Hajjin, haaveilette siitä tai haluatte vain ymmärtää sitä henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Aloitetaan Arafatista

Olette ehkä kuulleet muslimien sanovan: “Hajj on Arafat.” Mutta mitä se tarkoittaa?

Arafat on laaja tasanko aivan Mekan ulkopuolella, jonne Dhul Hijjah'n 9. päivänä jokainen pyhiinvaeltaja kokoontuu wuqufiin – seisomaan paikallaan palvonnassa. Puolestapäivästä auringonlaskuun emme tee muuta kuin seisomme ja rukoilemme. Ei ole monimutkaisia rituaaleja. Ei suuria seremonioita. Vain miljoonia ihmisiä, jotka hiljaa tai kyyneleet silmissä puhuvat Jumalalle.

Sanotaan, että täällä profeetta Adam tai Aatami (ensimmäinen ihminen) tapasi uudelleen Hawwan (Eeva) ja heidän anteeksipyyntönsä hyväksyttiin. Tuossa hetkessä ihmiskunnan matka maan päällä todella alkoi—ei rangaistuksella, vaan armolla.

Tätä Arafat symboloi: ihmisen elämän alkua, jota leimaa katumus, nöyryys ja jumalallinen anteeksianto.

Ja siksi tämä päivä on niin tärkeä jokaiselle pyhiinvaeltajalle.

Painava matkatavara: Duat mukana

Kun pakkasin huivejani, sandaalejani ja abayojani (väljiä vaatteita, joita monet naiset käyttävät Hajjin aikana), kannan myös jotain paljon arvokkaampaa: duat—henkilökohtaiset rukoukset.

Mutta tällä kertaa ne eivät ole vain omiani.

Viime päivinä ystävät, naapurit ja sukulaiset ovat tulleet tapaamaan minua, hyvästelemään ennen lähtöäni ja tekemään jotain kaunista: uskomaan minulle rukouksensa. He kuiskaavat nimiään, toiveitaan ja kamppailujaan, pyytäen, että muistaisin heitä Arafatilla.

Se on hiljainen perinne, mutta yksi syvällisimmistä uskon ja yhteyden eleistä, joita olen koskaan kokenut.

He pyytävät jotain erityistä: “Älä unohda nimeäni Arafatilla.”

Heille—ja minulle—se ei ole vain palvelus. Se on kunnia. Ja vastuu.

Kirjoittaessani tätä olen vielä muutaman päivän päässä Arafatilla seisomisesta. Mutta tunnen jo sen painon.

Koska kun seisot siellä, et seiso vain itsesi puolesta. Seisot niiden puolesta, joita rakastat, niiden puolesta, jotka ovat eksyneet, niiden puolesta, jotka eivät voi tehdä matkaa, mutta joiden rukoukset ovat kietoutuneet omiisi.

Arafat on harjoitus sille viimeiselle päivälle, jonka me kaikki kohtaamme—kun seisomme Jumalan edessä ja tilitämme elämämme.

Mutta toisin kuin tuo päivä, tämä päivä on täynnä toivoa. Arafatilla ei ole seiniä sinun ja Luojasi välillä. Ja Jumala lupaa anteeksiannon niille, jotka vilpittömästi pyytävät.

Ja niin minä pyydän.

Itselleni.

Rakkailleni.

Kaikkien niiden nimien puolesta, jotka on kuiskattu käsiini.