Viime kuussa Ankara isännöi historiallista tapaamista, johon osallistui kaksi strategisesti tärkeää toimijaa Afrikan Sarvessa: Etiopia ja Somalia. Näillä mailla on ollut diplomaattiset, mutta kaoottiset suhteet lähes kolme vuosikymmentä.

Turkin välittämä “historiallinen sovinto” Somalian ja Etiopian välillä kertoo merkittävistä edistysaskeleista konfliktien hallinnassa, erottaen Turkin diplomatian ja ulkopolitiikan globaaleista suurvalloista, kuten Yhdysvalloista, Kiinasta ja Euroopan unionista.

Aiemmin Afrikan Sarven alueella, erityisesti Somalian konfliktissa, maat keskittyivät humanitaariseen apuun tai sotilaallisiin toimiin Al Shababin heikentämiseksi. Pian kuitenkin kävi ilmi, että konfliktia ei voitu ratkaista huomioimatta naapurimaa Etiopiaa.

Tämä on avain Turkin lähestymistavan ainutlaatuisuuteen. Se perustui ajatukseen, että niin kauan kuin vihamielisyys näiden kahden Afrikan maan välillä jatkuu, kriisiin ei voida löytää pysyviä ratkaisuja.

Geneva Academyn raportin mukaan Afrikka on aseellisten konfliktien määrässä toisella sijalla heti Lähi-idän jälkeen. Manner kärsii tällä hetkellä yli 35 ei-kansainvälisestä aseellisesta konfliktista, muun muassa Burkina Fasossa, Kamerunissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Etiopiassa, Malissa, Mosambikissa, Nigeriassa, Senegalissa, Somaliassa, Etelä-Sudanissa ja Sudanissa.

Näissä konflikteissa on mukana useita aseellisia ryhmittymiä, jotka joko vastustavat hallituksen joukkoja tai taistelevat keskenään. Länsimaat ja naapurimaat ovat puuttuneet tilanteeseen Burkina Fasossa, Malissa, Mosambikissa, Nigeriassa ja Somaliassa.

Verrattuna muihin sisällissotiin esimerkiksi Kolumbiassa, Filippiineillä tai Afganistanissa, Afrikan konfliktit harvoin ratkeavat rauhanneuvottelujen ja sopimusten kautta. Tämä voi kuitenkin muuttua, kun Somalia ja Etiopia ovat vihdoin sopineet erimielisyyksiensä käsittelemisestä.

Ankaran julistuksen mukaan nämä kaksi maata aloittavat neuvottelut viimeistään helmikuussa Turkin välityksellä, ja neuvottelut on tarkoitus saattaa päätökseen ja allekirjoittaa neljän kuukauden kuluessa.

“Naapurimaiden (Somalian ja Etiopian) välinen sopimus on nyt rauhoittanut pelkoja laajemmasta alueellisesta konfliktista Afrikan sarvessa”, kirjoittavat Emmanuel Onyango ja Tuğrul Oğuzhan Yılmaz TRT Afrikalle. “YK, Afrikan unioni (AU) ja Itä-Afrikan alueellinen ryhmä IGAD (Intergovernmental Authority on Development) toivottivat sopimuksen tervetulleeksi ja onnittelivat Turkkia sen välityspyrkimyksistä.”

Somalian haasteet

Somaliassa Al Shababilla on keskeinen rooli, mikä tekee Afrikan sarvesta yhden konfliktialttiimmista alueista. Lisäksi lukuisten kansainvälisten toimijoiden, kuten Afrikan unionin tukemis- ja vakauttamismission (AUSSOM) ja YK:n siirtymävaiheen avustusmission (UNTMIS), läsnäolo tekee konfliktista tietyssä mielessä samankaltaisen Yhdysvaltojen ja Talebanin suhteisiin.

Somalia on edelleen yksi keskeisimmistä painopisteistä kylmän sodan jälkeisessä kansainvälisessä järjestelmässä. Se oli yksi ensimmäisistä humanitaarisen intervention laboratoriona toimineista maista Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Vuodesta 1969 vallassa ollut Siad Barren hallinnon kaatuminen vuonna 1991 syöksi maan sisäiseen konfliktiin. Tämä heimojen ja sotapäälliköiden välinen sota sai aikaan sekä alueellista että globaalia toimintaa.

Erityisesti YK:n rauhanturvaoperaatiot ja Yhdysvaltain armeijan “humanitaarisen avun” toimet keskeyttivät konfliktin vuonna 1992. Tämä interventio kuitenkin loi omat ongelmansa.

On tärkeää muistaa kansainvälisen yhteisön lähes krooninen tehottomuus auttaa kansakuntaa jälleenrakentamaan itseään. Esimerkiksi Afganistanissa Neuvostoliiton miehityksen jälkeen Yhdysvallat tuki afganistanilaista vastarintaa. Silti Neuvostoliiton vetäytyessä Afganistanista myös Yhdysvallat vetäytyi.

Somaliassa tai Afganistanissa ei saatu aikaan konfliktin jälkeistä jälleenrakennusta, muutosta tai siirtymävaiheen oikeudenmukaisuusmekanismeja, eli sitä, miten yhteiskunnat vastaavat massiivisten ja vakavien ihmisoikeusloukkausten perintöön.

Tyhjiön täyttäminen

Kun YK ja Yhdysvallat vetäytyivät Somaliasta 1990-luvulla, alueelliset, valtiolliset ja ei-valtiolliset toimijat täyttivät tyhjiön. Somalian länsinaapuri Etiopia otti merkittävän roolin vuonna 1996 aloittamalla rajanylitysoperaatioita.

Vuonna 2005 Islamilainen tuomioistuinliitto, joka oli luonut itselleen vaikutusalueen, kukisti sotapäälliköt vuonna 2006 ja julisti valtansa Somaliassa, mikä johti uuteen Etiopian interventioon maassa.

Yhdysvaltojen poliittisesti ja Ugandan sotilaallisesti tukema Etiopia yhdessä Afrikan unionin AMISOM-operaation ja liittovaltion siirtymähallituksen kanssa säilytti hallitsevan asemansa vuoteen 2009 asti.

Samana vuonna Al Shabab käytti hyväkseen Etiopian vetäytymisen luomaa valtatyhjiötä ja otti käyttöön oman hallintomallinsa, säilyttäen valtansa maan eteläosassa. Perustamisestaan lähtien ja erityisesti sen jälkeen, kun se julisti uskollisuutensa Al-Qaidalle vuonna 2012, Al Shababista tuli Yhdysvaltojen “terrorismin vastaisen sodan” ykköskohde alueella.

18 vuoden joukkomurhien jälkeen Somaliassa sekä naapurimaissa Keniassa ja Etiopiassa Al Shabab on kokenut sotilaallisia tappioita, vetäytymisiä ja uudelleenjärjestäytymisiä. Stig Jarle Hansen, yksi johtavista Al Shabab -asiantuntijoista, sanoo, että laiton verotus, yhteisölliset ristiriidat, armeijan heikkoudet ja turvapaikka-alueiden olemassaolo ovat olleet keskeisiä tekijöitä Al Shababin sitkeydelle.

Kotimaiset, alueelliset ja globaalit kokemukset voivat auttaa lainvalvontaa pysäyttämään Al Shababin nousun Afrikan sarvessa. YK:n rauhanoperaatioiden osaston alaisuudessa toimiva oikeusvaltion ja turvallisuuslaitosten toimisto sisältää mandaattinsa mukaisesti osion nimeltä aseistariisunta, demobilisaatio ja uudelleensopeuttaminen.

Tämän prosessin päätavoitteena on edistää turvallisuutta ja vakautta konfliktin jälkeisissä ympäristöissä, jotta jälleenrakennus ja kehitys voivat alkaa. Tätä on sovellettu konflikteihin Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Etelä-Sudanissa, Burundissa, Kolumbiassa, Etiopiassa, Haitissa, Irakissa, Libyassa, Jemenissä ja Somaliassa.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Mukhtar Robow, Al Shababin entinen varajohtaja ja tiedottaja, joka jätti ryhmän vuonna 2015 ja nimitettiin Somalian uskontoasioiden ministeriksi. Tällaisia esimerkkejä on laajennettava korostamaan, että Al Shababin tapa haastaa valtio ja häiritä rauhaa alueella ei voi jatkua.

Ankaran julistus

Somalian ja Etiopian välille julkistettu Ankaran julistus luo perustan vastaaville tuleville neuvotteluille Al Shababin vastustamiseksi, sillä molemmat maat ovat tämän liikkeen kohteita ja uhreja ja niillä on merkittävää kokemusta tällä alalla.

Turkin ulkoministeriön virallinen lausunto julisti: “He sopivat ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen hengessä jättävänsä erimielisyydet ja kiistanalaiset asiat taakseen ja etenevänsä yhteistyössä yhteisen vaurauden saavuttamiseksi.”

Vahva ja kestävä rauha voi syntyä vain kokonaisvaltaisella lähestymistavalla, ei yhden maan yksin kamppaillessa. Kokemusten, tiedustelutiedon ja osaamisen jakaminen on avainasemassa minkä tahansa konfliktin päättämisessä.

Tämä oli yksi keskeisistä operatiivisista epäonnistumisista Yhdysvaltojen ja Talebanin välisissä neuvotteluissa Afganistanissa. Vaikka Yhdysvallat ei toiminut yksin Afganistanissa vaan kansainvälisen liittouman kanssa vuodesta 2001 lähtien, se ei ottanut mukaan muita osapuolia kestävän rauhan saavuttamiseksi, joka hyödyttäisi kaikkia alueella.

Verrattuna Yhdysvaltojen lähestymistapaan, Turkin aloite vuosikymmeniä kestäneen kriisin lopettamiseksi sallimalla osapuolten istua saman pöydän ääreen keskustelemaan tulevista haasteista on jotain, mitä Afrikan Sarven alue on odottanut.