Pienten lasten silmät paljastavat totuuden: ne tuijottavat tyhjinä, tummien kuoppien ympäröiminä, joissa pitäisi olla täyteläistä ja tervettä ihoa. On muitakin merkkejä — päät, jotka ovat suhteettoman suuret kehoon nähden, sekä kädet ja jalat, jotka ovat kuihtuneet ohuiksi riu’uiksi. Nämä ovat kroonisen aliravitsemuksen kiistattomia merkkejä.

Yhdessä maailman suurimmista pakolaiskeskittymistä, eteläisen Bangladeshin Cox’s Bazarin laajoilla väliaikaisilla asuinalueilla nämä merkit ovat sydäntäsärkevän yleisiä. Yli miljoona rohingya-pakolaista asuu 33 leirissä Ukhiyan ja Teknafin alueilla. Noin 320 000 lasta kärsii aliravitsemuksesta. Tämä luku kasvaa vuosittain 22 000:lla, kun uusia vauvoja syntyy maailmaan, joka ei pysty ruokkimaan heitä.

Nämä pakolaiset pakenivat kansanmurhaa ja vainoa Myanmarissa, mutta nyt he kohtaavat toisenlaista väkivaltaa — päivittäistä, hidasta ruoan, terveydenhuollon ja ihmisarvon riistoa.

Kun ruoka-annokset pienenevät, kriisi syvenee

Vielä hiljattain Maailman ruokaohjelma (WFP) tarjosi pakolaisille 12,50 dollaria henkilöä kohden kuukaudessa — vain 41 senttiä päivässä. Tämä summa riitti hädin tuskin estämään perheitä näkemästä nälkää. Maaliskuun alussa WFP varoitti, että ilman kiireellistä apua tämä summa pienennettäisiin kuuteen dollariin kuukaudessa — vain 19 senttiin päivässä. Sittemmin summa muutettiin 12 dollariin kuukaudessa, eli 39 senttiin päivässä, mutta tämäkin on vaarallisen vähän.

Vertailun vuoksi Bangladeshissa yksi kilogramma riisiä maksaa noin 49 senttiä, kilogramma linssejä 32 senttiä ja kana 2,46 dollaria. On helppo ymmärtää, kuinka vähän nelihenkinen perhe, joka saa yhteensä vain 1,56 dollaria päivässä, voi syödä.

Tämä ei ole taloudellista sopeutumista — tämä on humanitaarinen romahdus.

Lääkärit kertovat, että 1–3-vuotiaat lapset tarvitsevat vähintään 1 400 kaloria päivässä. 9–13-vuotiaat tarvitsevat 1 600 kaloria, naiset jopa 2 400 kaloria ja miehet vähintään 2 500 kaloria pituudesta ja ruumiinrakenteesta riippuen.

Nykyiset ruoka-annokset jättävät rohingyat kauas näistä rajoista. Seuraukset eivät ole vain välittömiä — ne ovat myös sukupolvien yli ulottuvia. Aliravitut lapset ovat vaarassa kärsiä kasvun hidastumisesta, heikentyneestä immuunijärjestelmästä ja pysyvistä kehityshäiriöistä.

Tämä ei ole yllättäen iskenyt katastrofi. Tämä on vuosien aikana kehittynyt hidastempoinen tragedia. Rohingyat ovat eläneet limbossa Bangladeshissa vuodesta 2017 lähtien, jolloin yli 750 000 joutui pakenemaan YK:n mukaan ”oppikirjaesimerkkinä etnisestä puhdistuksesta” Myanmarin armeijan toimesta. Tämä seurasi vuosikymmeniä jatkunutta rohingyojen pakoa Bangladeshiin, joka alkoi jo 1990-luvun alussa toistuvan vainon vuoksi.

Mutta maailman huomio — ja sen mukana avunantajien rahoitus — on vähitellen hiipunut.

Kun keskustelin YK:n pakolaisjärjestön (UNHCR) edustajien kanssa, he kertoivat, kuinka humanitaarinen tuki on vähentynyt jatkuvasti lähes vuosikymmenen ajan. Tilannetta Bangladeshissa pidetään nyt ”pitkittyneenä humanitaarisena kriisinä”, joka ei enää herätä samanlaista maailmanlaajuista kiireellisyyttä kuin aiemmin. Avustustyöntekijät korostivat, kuinka mediahuomio ja rahoitus ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa — kun otsikot katoavat, katoaa myös raha.

WFP:n mukaan ruoka-avun rahoitusvaje johtuu laajasta lahjoitusten puutteesta, eikä vain esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin päätöksestä leikata ulkomaanapua maailmanlaajuisesti.

Mutta USAID:n äskettäinen 8,8 miljoonan dollarin leikkaus leirien rahoitukseen on vaikuttanut paitsi ruokahuoltoon, myös keskeisiin palveluihin, kuten lisääntymisterveyteen, sukupuoleen perustuvalta väkivallalta suojeluun ja äitiyshuoltoon.

Vieraillessani Kutupalongin ja Balukhalin leireillä maaliskuussa näin näiden leikkausten todelliset seuraukset. Kansainvälisen pelastuskomitean (IRC) ylläpitämät viisi klinikkaa olivat joutuneet rajoittamaan palvelunsa vain hätätilanteisiin. Henkilökunta kertoi, että rahoituksen vähentäminen tarkoitti naisia ja lapsia tukevien ohjelmien sulkemista, vaikka he olivat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa.

Tulevaisuus vaakalaudalla

Tämän rahoituskriisin laajemmat vaikutukset ovat syvästi huolestuttavia. Keskustellessani asiantuntijoiden, kuten pakolaisleirien koordinaattoreiden ja kansalaisjärjestöjen työntekijöiden kanssa, he varoittivat, että epätoivo alkaa levitä. He kuvailivat, kuinka nälkä ja köyhyys voivat ajaa joitakin yhteisön jäseniä liittymään jengeihin tai turvautumaan laittomiin toimiin pelkästään selviytyäkseen. Toiset viittasivat lisääntyvään perheväkivaltaan ja ihmiskaupan kasvuun leireillä.

Yli miljoonan valtiottoman ihmisen ollessa ahtaasti yhdessä — ilman oikeutta työhön, matkustamiseen tai integroitumiseen Bangladeshin yhteiskuntaan — paine on valtava. Ja kun yhä enemmän rohingyoja saapuu Myanmarin uusien levottomuuksien vuoksi, paine vain kasvaa.

Euroopan komissio lupasi äskettäin 79,4 miljoonaa dollaria apua rohingyoille ja muille Myanmarin konfliktin vuoksi kotinsa jättäneille. Mutta tämä summa on kaukana todellisista tarpeista. WFP:n mukaan vähintään 96 miljoonaa dollaria tarvitaan kiireellisesti pelkästään täysimääräisten ruoka-annosten palauttamiseksi loppuvuodeksi.

Tarpeen mittakaava on valtava. Hylätyksi tulemisen tunne on vielä suurempi.

Se mitä Cox’s Bazarissa tapahtuu ei ole vain humanitaarinen hätätilanne — se on myös moraalinen epäonnistuminen. Rohingyat ovat jo kokeneet käsittämättömiä kauhuja, kuten murhia, kidutusta, raiskauksia, kotien polttamista ja valtiottomuutta. Ja nyt katsomme heidän näkevän nälkää, ei sodan, vaan maailman välinpitämättömyyden vuoksi.

Kun maailma ensimmäistä kertaa todisti heidän kärsimyksiään, sympatiaa ja tukea virtasi. Mutta sympatialla on vanhenemispäivä kansainvälisessä uutiskiertokulussa. Rahoitus on riippuvainen huomiosta. Ja huomio, kuten olemme nähneet, on katoavaista.

Rohingyat ovat yhä loukussa — leireillä, historiassa, välitilassa. He ovat yhä täällä, ja he kärsivät edelleen. Älkäämme kääntäkö katsettamme pois.