Kun muslimit ympäri maailmaa juhlivat Eid al-Fitriä maaliskuussa ja toivottivat toisilleen juhlan iloa, yksi puhelu erottui joukosta. Pakistanin pääministeri Shehbaz Sharif ja Bangladeshin uusi johtaja Muhammad Yunus vaihtoivat juhlatervehdyksiä.

Ilman Etelä-Aasian nykyhistorian kontekstia tämä ele voisi helposti jäädä huomaamatta. Puhelu saattaisi vaikuttaa arkiselta tai merkityksettömältä. Mutta kun kyseessä ovat kaksi maata, joiden suhteita on yli viiden vuosikymmenen ajan leimannut enemmän vieraantuminen kuin ystävyys, tämä ele merkitsi mahdollista lientymistä maiden välillä.

Etelä-Aasiassa historialla on pitkäkantaisia vaikutuksia. Vuoden 1971 perintö – jolloin Itä-Pakistan irtautui Länsi-Pakistanista ja itsenäistyi Bangladeshiksi Intian sotilaallisella tuella – on pitkään varjostanut maiden kahdenvälisiä suhteita. Tämän jälkeen suhteet ovat usein olleet viileät.

Uusi kahdenkeskeinen lämpö on noussut esiin Sheikh Hasina Wazedin, joka pitkään edusti Pakistanin vastaista retoriikkaa Dhakassa, poistuttua vallasta. Tämä on luonut harvinaisen mahdollisuuden. Sheikh Hasina pakeni Dhakasta ja haki turvapaikkaa naapurimaasta Intiasta.

Muhammad Yunus, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja ja tunnettu mikrorahoituksen edelläkävijä, edustaa selvää kontrastia edeltäjäänsä nähden. Grameen Bankin perustajana Yunus toi Bangladeshille kansainvälistä mainetta ja visionääristä talousjohtajuutta. Hänen uraauurtava työnsä mikrorahoituksen parissa on inspiroinut vastaavia aloitteita yli 100 kehitysmaassa ja sitä tutkitaan maailman johtavissa akateemisissa ohjelmissa.

Presidentti Mohammed Shahabuddinin kutsumana Yunus valittiin yksimielisesti opiskelijaprotestien johtajien toimesta johtamaan maata poliittisen levottomuuden aikana. Hän pysyy vallassa vuoden 2026 puoliväliin odotettuihin vaaleihin asti, ja hänen johdollaan on jo nähtävissä merkkejä talouden elpymisestä.

Toisin kuin Yunusin edeltäjä Sheikh Hasina, joka johti Awami-liittoa, menestyi edistämällä vihamielisyyttä Pakistania kohtaan. Hänen puolueensa nojasi vahvasti historiallisiiin kaunoihin. Riippumattomien analyytikkojen mukaan hän oli pakkomielteisen keskittynyt maansa historiaan, jättäen huomiotta yhteiset piirteet – erityisesti islaminuskon luomat siteet, jotka ovat tärkeitä suurimmalle osalle bangladeshilaisista ja pakistanilaisista.

Yksi muistettava yhteys maiden välillä on Pakistanin valtion median 1960-luvulla toistuvasti korostama Dhakan ainutlaatuinen asema. Dhakaa kutsuttiin 'moskeijoiden kaupungiksi' tai jopa 'maailman moskeijapääkaupungiksi', viitaten kaupungin lukuisiin muslimien rukouskeskuksiin.

Yli kahden vuosikymmenen ajan itsenäistymisestä vuonna 1947 lähtien Pakistan ja nykyinen Bangladesh olivat yksi maa, kunnes ne erosivat vuonna 1971. Sheikh Mujibur Rehman, Bangladeshin perustaja ja Sheikh Hasinan isä, nousi poliittisesti näkyvään asemaan tuona yhtenäisyyden aikana.

Monille vanhemmille pakistanilaisille yksi mieleenpainuva kuva on Mujibin saapuminen Lahoreen vuonna 1974 islamilaiseen huippukokoukseen – hetki, joka merkitsi Pakistanin virallista Bangladeshin tunnustamista ja varovaista ensimmäistä askelta kohti suhteiden normalisointia.

Huolimatta näistä yhteyksistä, vuoden 1971 jälkeiset suhteet ovat suurelta osin pysyneet jäissä. Sheikh Hasinan johtama Awami-liitto rakensi poliittisen kertomuksensa maiden jakamisen aiheuttaman trauman varaan. Hänen hallintonsa aikana kahdenvälinen diplomatia harvoin ylitti muodollisuuksien tason.

Yunusin nousu valtaan viittaa mahdollisuuteen pragmaattisesta uudelleenkäynnistyksestä. Pakistan näyttää olevan valmis tarttumaan tilaisuuteen.

Sovinto ei tule olemaan helppoa. Nuorempi sukupolvi molemmissa maissa on kasvanut ilman yhteisen valtion muistoja. Puheet 'uudelleenyhdistymisestä' eivät ole vain epärealistisia vaan myös vaarallisia.

Intia, joka sijaitsee maiden välissä ja on Bangladeshin keskeinen strateginen kumppani, suhtautuisi epäluuloisesti kaikkiin tällaisiin aloitteisiin. Syvempi yhteistyö ei kuitenkaan välttämättä provosoi Delhiä. Kauppa, diplomatia ja monenvälinen yhteistyö tarjoavat turvallisempia alueita.

Kauppa ja kulttuurillinen yhteistyö

Pakistanin aiemmin tänä vuonna tekemä päätös asettaa 3 miljardin dollarin kauppatavoite Bangladeshin kanssa – yli nelinkertainen nykyiseen tasoon verrattuna – kertoo ehkä uudesta halusta taloudelliseen yhteistyöhön.

Kaupan lisäksi useat muut kehitykset ovat vahvistaneet Bangladeshin ja Pakistanin suhteita. Muhammad Yunus on tavannut Pakistanin pääministerin Shehbaz Sharifin useita kertoja viimeaikaisissa monenvälisissä foorumeissa.

Lisäksi sotilaalliset suhteet ovat kasvussa, kun harvinainen korkean tason bangladeshilainen delegaatio vieraili Pakistanissa tammikuussa ja Bangladeshin laivasto osallistui meriharjoitukseen Karachin edustalla helmikuussa.

Etelä-Aasiassa, missä historia varjostaa suhteita, se on myös täynnä muistoja. Kulttuuri, musiikki ja elokuvat tekevät usein hiljaista työtä parantaen muistoilla sitä, mitä historia pitää vankinaan. Vaikka kulttuurivaihdot harvoin tuottavat välittömiä taloudellisia hyötyjä, ne tarjoavat pohjan läheisemmille suhteille.

Pakistanin ja Bangladeshin tapauksessa yhteiset kulttuuriset arvot voivat antaa lisäpotkua suhteiden lähentymiselle.

Esimerkiksi bangladeshilaista näyttelijää Shabnam Ghoshia, joka muutti Pakistanista vuonna 1974, muistellaan yhä lämpimästi Pakistanissa. Lisäksi, kun pakistanilainen suufimusiikin mestari Rahat Fateh Ali Khan saapui Bangladeshiin konsertoimaan, hän sai rocktähtien tai hengellisten johtajien kaltaisen vastaanoton. Aplodit olivat ehkäpä myös yhteyden ajatukselle itselleen.

Nämä kulttuuriset kaiut eivät ole merkityksettömiä. Ei ole sattumaa, että tällaiset eleet tapahtuvat aikana, jolloin molemmat maat kohtaavat suurempia taloudellisia haasteita.

Yhteisestä historiasta yhteisiin päämääriin

Jotta tämä varovainen suhteiden lämpeneminen voisi jatkua, Pakistanin ja Bangladeshin on tehtävä enemmän kuin vain asetettava kauppatavoitteita tai vaihdettava kohteliaisuuksia.

Molemmat maat, jotka ovat joutuneet Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin protektionistisen kauppapolitiikan kohteeksi, jakavat yhteisen tavoitteen reilumman pääsyn puolesta globaaleille markkinoille. Vastauksena molemmat maat etsivät nyt vaihtoehtoja – uusia markkinoita, uusia liittolaisia, ehkä jopa vanhoja ystäviä.

Yhdysvaltojen vähentäessä rahoitusta keskeisille YK:n virastoille, jotka tukevat koulutuksen ja terveydenhuollon kehityshankkeita, Pakistanin ja Bangladeshin kaltaiset maat kohtaavat kasvavan kuilun. On uudelleen arvioitava ja itsenäisesti vastattava tarpeisiin.

Viime vuosikymmeninä Bangladesh on saavuttanut jotain poikkeuksellista: hiljaisen, kurinalaisen köyhimpien kansalaistensa nostamisen köyhyydestä, jota ovat suurelta osin johtaneet vaatetehtaista töitä löytäneet naiset, jotka ovat maan viennin moottori. Maa, jota kerran pidettiin yhtenä maailman köyhimmistä, on nyt opettavainen esimerkki.

Molempien maiden on sitouduttava eräänlaiseen diplomatiaan. Tämä tarkoittaa halua jättää historian kiistat taakse ja katsoa eteenpäin – kohti sitä, mitä yhteistyössä voidaan rakentaa.

Pakistan, joka kamppailee vakavan köyhyyden ja ilmastonmuutoksen vaikutusten kanssa, voi oppia paljon Bangladeshin kokemuksista köyhyyden vähentämisessä ja tekstiiliteollisuuden kasvussa. Bangladesh puolestaan voi hyötyä Pakistanin investoinneista ja markkinoiden avaamisesta.

Globaaleilla foorumeilla on myös tilaa yhteistyölle. Kun länsimainen rahoitus monenvälisille kehitysvirastoille vähenee, alueellinen yhteistyö – ilmastonkestävyydessä, koulutuksessa ja kansanterveydessä – tulee entistä tärkeämmäksi.

Yunus, maailmanlaajuisesti arvostettu hahmo, voi osoittautua ratkaisevaksi sillanrakentajaksi paitsi Islamabadin kanssa myös monenvälisillä foorumeilla.

Symboliikalla on merkitystä diplomatiassa. Pakistanille ja Bangladesille viime viikon Eid-tervehdysten vaihto heidän johtajiensa välillä voi olla ensimmäinen askel kohti merkityksellisempää ja molempia hyödyttäväviä tavoiteita. Viidenkymmenen vuoden vieraantumisen jälkeen pienetkin askeleet voivat kantaa historian painoa.