Kolmekymmentä vuotta sitten Bosnian etniset serbijoukot, joita johti nyt häpäisty kenraali Ratko Mladić, marssivat Srebrenicaan ja surmasivat yli 8 000 muslimibosniakkimiestä ja -poikaa.

Tämän vain muutaman sadan kilometrin päässä nykyisestä Sarajevosta olevan kaupungin oli tarkoitus olla Bosnian sodan aikana YK:n suojelema “aseeton turvavyöhyke.”

Miten YK:n suojelemasta stauksesta huolimatta täällä tapahtui kansanmurha, joka suunniteltiin ja toteutettiin armottoman tehokkaasti kansainvälisten joukkojen silmien alla?

Ja miksi kolmen vuosikymmenen jälkeen uhrien tarkkaa lukumäärää ei vieläkään tiedetä, eikä heidän jäännöksiään ole löydetty?

Tämä on tarina näiden kysymysten takana, joka paljastaa serbialaisten hyytävät taktiikat kansanmurhan peittelemiseksi.

YK:n rauhanlupaus ja sen epäonnistuminen

Ratko Mladić kuvasi 11. heinäkuuta 1995 videon aseistettujen sotilaidensa kanssa heidän marssiessaan Srebrenicaan.

“Tässä olemme, 11. heinäkuuta 1995, serbialaisessa Srebrenicassa, juuri ennen suurta serbialaista juhlapäivää. Annamme tämän kaupungin serbien kansalle. Muistaessamme kapinan turkkilaisia vastaan, on tullut aika kostaa muslimeille”, hän sanoi videolla.

Hollantilaiset rauhanturvaajat kenraali Thom Karremansin johdolla kohtasivat intensiivistä serbien tykistötulta. Lopulta serbit vangitsivat 55 YK:n sotilasta, ja Karremans suostui luovuttamaan noin 25 000 YK:n tukikohdasta Potocarin kylästä turvaa hakenutta bosniakkia, vaikka heidän oli luvattu olevan turvassa.

Vaikka YK:n mandaatti oli suojella Srebrenicaa “turvavyöhykkeenä,” hollantilaiset rauhanturvaajat eivät vastustaneet, kun Bosnian serbijoukot saapuivat.

Sen sijaan naiset ja lapset vietiin busseilla Tuzlaan, noin 120 kilometrin päähän Sarajevosta. Miehet ja yli 15-vuotiaat pojat jätettiin taakse – teloitettaviksi ja haudattaviksi joukkohautoihin.

Alivoimaisina ja tiukkojen määräysten alaisina olla vastustamatta, YK:n rauhanturvaajat katselivat, kun bosniakkisiviilit vietiin joukkomurhattaviksi.

Kansanmurhan toteuttaminen vaatii konkreettisen suunnitelman

Yli 8 000 ihmisen teloittaminen muutamassa päivässä vaati sotilaallista suunnittelua, koordinointia ja resursseja.

Bosnian serbijoukot järjestivät bosniakkimiesten kuljetuksen busseilla ja kuorma-autoilla kokoamispisteistä Srebrenican lähellä syrjäisiin teloituspaikkoihin, kuten varastoihin, pelloille, kouluihin ja maatilarakennuksiin.

Näissä paikoissa siviilejä surmattiin kymmenien tai jopa satojen ryhmissä. Yhdessä tapauksessa yli 1 000 miestä ammuttiin yhden yön aikana. Raskaat koneet – erityisesti puskutraktorit – oli sijoitettu valmiiksi kaivamaan joukkohautoja nopeasti. Joitakin paikkoja valmisteltiin jo ennen verilöylyä.

Sotilasinsinöörit peittivät haudat nopeasti todisteiden piilottamiseksi. Satelliittikuvat, salakuunnellut viestit ja silminnäkijäkertomukset vahvistavat, että kyseessä oli huolellisesti suunniteltu operaatio – eikä kaoottinen verilöyly.

Sodan päätyttyä vuonna 1995 oikeuslääketieteelliset tiimit ovat löytäneet yli 90 joukkohautojen sijaintia. Uhrien tunnistaminen on kuitenkin ollut vaikeaa, koska ruumiit eivät olleet kokonaisia.

Tämä osana systemaattista kansanmurhaa tulee esiin kolmantena vaiheena: toissijaiset ja jopa kolmannet haudat.

Miten ruumiit pilkottiin ja piilotettiin

Kun kansainvälinen paine kasvoi ja Nato aloitti ilmatiedustelun Srebrenican kaatumisen jälkeen, Bosnian serbijoukot käynnistivät laajamittaisen peittelyoperaation.

Viikkojen ja kuukausien aikana verilöylyn jälkeen ensisijaiset joukkohaudat avattiin uudelleen puskutraktoreilla, ruumiit kaivettiin ylös ja jäännökset siirrettiin uusiin paikkoihin, usein kymmenien kilometrien päähän.

Tämä prosessi hajotti ja levitti ihmisten jäännökset, tarkoituksellisesti tuhoten oikeuslääketieteellisiä todisteita ja vaikeuttaen uhrien tunnistamista.

Oikeuslääketieteelliset tiimit dokumentoivat myöhemmin yli 90 joukkohautasijaintia, joista monet olivat toissijaisia tai kolmansia hautoja, jotka sisälsivät sekoittuneita, epätäydellisiä jäännöksiä.

Uhrien ruumiit haudattiin, kaivettiin ylös ja siirrettiin kuorma-autoilla ja kaivinkoneilla useisiin “toissijaisiin” ja jopa “kolmansien” joukkohautoihin, jotka sijaitsivat yhä kauempana alkuperäisistä hautapaikoista.

Kansanmurhan viimeinen vaihe: Perheketjun katkaiseminen

Muslimibosniakkeihin kohdistunut kansanmurha Srebrenicassa ei rajoittunut joukkomurhiin. Serbijoukot käyttivät systemaattista seksuaalista väkivaltaa bosniakkinaisia vastaan tarkoituksellisena terrorin ja etnisen puhdistuksen välineenä.

Naisia siepattiin, pidätettiin ja heitä raiskattiin laajamittaisesti vankileireillä ja väliaikaisissa vankiloissa Tuzlan ympäristössä ja muilla alueilla.

“Jotta ihminen voi elää, hänen on tiedettävä, että hänen elämänsä, mielensä, omaisuutensa, sukulinjansa ja uskonsa ovat turvassa. Kun tarkastelee näitä viittä ulottuvuutta, Srebrenican kansanmurha oli tarkoituksellinen teko, joka kohdistui kaikkiin ihmisen olemassaolon osa-alueisiin”, bosniakkipsykologi Semiha Bahadir kertoo TRT Worldille.

“Mikä teki Bosnian sodasta tai Srebrenican kansanmurhasta niin ainutlaatuisen, oli sen tavoite estää kansan jatkuvuus.”

Bosnian sodan aikana serbijoukot pakottivat bosniakkinaiset synnyttämään, luoden pakotetun yhteyden tekijään ja tuhoten toivon tulevaisuudesta, Bahadir sanoo.

Tämä seksuaalisen väkivallan tarkoituksellinen käyttö tähtäsi sukupolvien ketjun katkaisemiseen – jättäen syviä traumoja ja varmistaen, että jopa ne, jotka selvisivät, kantaisivat kansanmurhan arpia pitkälle tulevaisuuteen.

Bahadirin mukaan vielä tänäkin päivänä sota-aikana syntyneiltä heidän syntymäajastaan tai -paikastaan kysyminen nähdään “julmuutena ja sortona.”

“Sitä kysytään harvoin, koska tällaiset kysymykset voivat kantaa mukanaan kivuliaita, haitallisia viestejä”, hän sanoi.

Yhä yli tuhat ilman hautaa

Bosnian sota päättyi Daytonin sopimukseen joulukuussa 1995.

Syytteet Srebrenicassa tehdyistä julmuuksista voitiin nostaa vasta sodan päätyttyä, ja systemaattiset joukkohautojen kaivaukset alkoivat vuonna 1996, tarjoten oikeuslääketieteellisiä todisteita oikeudenkäyntejä varten.

Siitä lähtien Haagin tuomioistuin, Bosnian valtion tuomioistuin sekä Serbian ja Kroatian tuomioistuimet ovat tuominneet 47 ihmistä yli 700 vuoden vankeuteen sekä neljä elinkautiseen kansanmurhasta ja siihen liittyvistä rikoksista.

Silti tänä päivänä monet perheet etsivät yhä edes yhtä luuta tai sormea haudattavaksi.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hautajaisia järjestetään yhä vuosittain.

Jäännösten tunnistaminen perustuu huolelliseen DNA-analyysiin, sillä ruumiit olivat usein hajallaan toissijaisissa joukkohaudoissa rikoksen peittelemiseksi.

Omaiset pitävät kiinni toivosta löytää edes osa rakkaistaan, jotta heidät voitaisiin vihdoin haudata.

Kuten bosniakkien äiti Hajra Catic sanoo: “Elän sen päivän toivossa, jolloin edes pieni sormi löytyisi, jotta hänellä voisi olla hauta. Jos hänellä ei ole hautaa, ihmiset sanovat, ettei häntä koskaan ollut olemassa.”

Äiti on etsinyt poikansa Nihad Caticin jäännöksiä kolmen vuosikymmenen ajan.

Tämän vuoden 30-vuotismuistotilaisuudessa 11. heinäkuuta Potocarin muistokalmistossa seitsemän uhria lasketaan vihdoin lepoon.

Tänä vuonna haudattavat ovat: Senajid Avdic, Hariz Mujic, Fata Bektic, Hasib Omerovic, Sejdalija Alic, Rifet Gabeljic ja Amir Mujcic.

Nuorimmat heistä, Senajid Avdic ja Hariz Mujic, olivat vain 19-vuotiaita, kun serbijoukot surmasivat heidät.

Ainoa nainen, äiti Fata Bektic, oli 67-vuotias.