Kun Donald Trump käynnisti kampanjan Harvardin yliopiston opiskelijavalintakäytäntöjä ja laajempaa koulutuskulttuuria vastaan, sitä pidettiin osana hänen laajempaa hyökkäystään niin sanottua ”wokenessia” vastaan Yhdysvaltain akateemisessa maailmassa.

Atlantin toisella puolella kuitenkin toisenlainen akateemikko on saamassa poliittista jalansijaa – ei populismia vastustaakseen, vaan sen puolustamiseksi.

Karol Nawrocki, historian tohtori, valittiin kaksi viikkoa sitten Puolan presidentiksi. Trumpin nationalistista agendaa ihaileva Nawrocki ei ole yksittäistapaus.

Saksassa äärioikeistolaisen Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puolueen toinen puheenjohtaja Alice Weidel on taloustieteilijä, jonka väitöskirja Bayreuthin yliopistossa käsitteli Kiinan eläkejärjestelmää.

Portugalissa äärioikeistolaisen Chega-puolueen johtaja Andre Ventura on julkisoikeuden tohtori.

Romaniassa toinen äärioikeistolainen hahmo ja Trumpin ihailija, historioitsija George Simion, hävisi äskettäin presidentinvaalit EU-myönteiselle ehdokkaalle, mutta tuki äänekkäästi Nawrockin kampanjaa.

Näiden hahmojen nousu herättää kysymyksen: ovatko nationalistiset akateemikot uusi trendi Euroopan politiikassa? Onko kyse todellisesta muutoksesta vai yksittäisistä poikkeuksista?

“Tämä ei ole mikään malli”, sanoo Emmanuel Dupuy, poliitiikan tutkija Lillen katolisesta yliopistosta ja Institute for European Perspective and Security Studiesin (IPSE) puheenjohtaja, joka on kahdenväliseen diplomatiaan ja strategiseen analyysiin keskittyvä think-tank.

“Täytyy sanoa, että tämä ei ole normi Euroopassa. Vaikka on olemassa äärioikeistolaisia poliitikkoja akateemisista taustoista, kaikki eivät ole akateemikoita”, Dupuy kertoo TRT Worldille.

Akatemia ja populismi

Populismin kriitikot usein vähättelevät sitä, koska se tarjoaa yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, kuten maahanmuuttoon, talouspolitiikkaan ja Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Dupuy kuitenkin näkee akateemikkojen osallistumisen oikeistopopulistiseen politiikkaan laajempana sosiologisena ilmiönä: kasvavana pettymyksenä valtavirran poliittisiin eliitteihin.

“On hyvin yksinkertaista sanoa, että akateemikot eivät ole Marsista”, hän sanoo. “He edustavat ideologioita kuten kaikki muutkin. Akateemikko ei ole luonnostaan neutraali, vaan hänellä on henkilökohtaisia ja poliittisia uskomuksia, jotka usein muotoutuvat perheen, sosiaalisen ja poliittisen taustan kautta.”

Dupuy lisää, että akateemikot eivät ole “yhteiskunnan ulkopuolella”, vaan “sen sisällä”. “On täysin normaalia, että jotkut päättävät soveltaa asiantuntemustaan poliittisessa kontekstissa.”

Vaikka Dupuy näkee akateemisten poliitikkojen nousun osana muutosta Euroopan poliittisen johtajuuden sosiologiassa, Chega-puolueen johtaja Ventura sanoo tarkastelevansa akateemista työtään ja politiikkaansa eri ulottuvuuksissa.

Ventura itse korostaa erottavansa akateemisen työnsä politiikastaan. Kun häntä haastateltiin näennäisestä ristiriidasta hänen väitöskirjansa – joka kritisoi “rikollista populismia”, vähemmistöjen leimaamista ja poliisivaltuuksien laajentamista – ja hänen nykyisten äärioikeistolaisten kantojensa välillä, Ventura väitti, että hänen akateeminen kirjoituksensa oli “tieteellistä analyysiä, ei ideologista julistusta.”

Ei nationalisti, vaan ‘suverenisti’

Dupuy’n mukaan ei ole “kovin vaikeaa ymmärtää”, että nämä oikeistolaiset akateemikot omaksuvat “joitakin elementtejä suvereniteetista tai maansa suvereniteetin vahvistamisesta”, olipa kyseessä sitten Puola tai Portugali.

Tämän vuoksi hän ei kutsu heitä nationalisteiksi, vaan suverenisteiksi. EU:n alueella monet äärioikeistoryhmät ovat nousseet vastustamaan unionin federalistisia politiikkoja, joiden he uskovat rikkovan omien maidensa suvereniteettisääntöjä.

“Ei ole kovin vaikeaa ymmärtää, että nämä oikeistolaiset akateemikot ajavat maidensa suvereniteetin vahvistamista”, hän sanoo.

Dupuy kuitenkin lisää, että akateemikkojen vaikutus äärioikeistolaiseen politiikkaan on rajallinen maissa kuten Italia ja Ranska, joissa populistijohtajilla ei usein ole akateemista taustaa.

Italian pääministeri Giorgia Meloni, vaikka hän onkin omaksunut tiukkoja linjauksia, ei tule akateemisesta taustasta. Eivät myöskään Ranskan äärioikeistolaiset johtajat Marine Le Pen ja Jordan Bardella. Bardella, maahanmuuttovastainen poliitikko, on itse maahanmuuttajien poika.

“Poliittisen uudelleenlöytämisen hetki”

Dupuy myös vähättelee ranskalaisen äärioikeistolaisen akateemikon Renaud Camusin vaikutusta, jota monet pitävät vastuullisena maahanmuuttovastaisen “Suuren korvaamisen” teorian noususta. Tämä teoria väittää, että maahanmuuttajat korvaisivat lopulta kantaväestön, ellei maahanmuuttoa pysäytettäisi Euroopassa.

“Camus ei edusta yhtään mitään poliittisesti”, Dupuy sanoo. “Camus puhui akateemisesti maahanmuuttokysymyksestä, joka oli nationalistipuolueiden retoriikassa jo kymmenen tai kaksikymmentä vuotta ennen kuin Camus kirjoitti siitä. Hänen ideansa olivat jo nationalistipuolueiden retoriikassa kauan ennen kuin hän kirjoitti niistä.”

Romanialainen akateemikko Ecaterina Matoi, joka työskentelee Bukarestissa sijaitsevassa Lähi-idän poliittisen ja taloudellisen tutkimuksen instituutissa (MEPEI), on samaa mieltä Dupuy’n kanssa. “Camus ei koskaan saavuttanut Marine Le Penin tasoista vaikutusvaltaa”, hän sanoo.

Matoi kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että “tässä poliittisen uudelleenlöytämisen hetkessä Euroopan yhteisön ei pitäisi unohtaa”, että entinen Saksan liittokansleri Angela Merkel, valtavirran konservatiivinen johtaja, oli myös “akateemikko.”

Merkeliä, jota pidettiin pitkään Euroopan keskusta-oikeistolaisen vakauden symbolina, ei määritellyt pelkästään hänen akateeminen taustansa. Samoin on Nawrockin tai Weidelin taustojen laita: ne eivät täysin selitä heidän toimintaansa.

“Akateemisuus ei tee ihmisestä maltillista tai ääriajatteluun taipuvaista”, hän sanoo. “Mutta se voi vaikuttaa siihen, miten he muotoilevat politiikkaansa.”